Muutoksia ja yhden unelman täyttymys

Elämässäni on vähän muutoksia tällä hetkellä, sillä aloitan ensi viikolla uuden työn. Yleensä en hirveästi pidä uusien työpaikkojen ekoista päivistä ja viikoista, koska en pidä siitä täydestä pihalla olemisen tunteesta, joka siitä tulee. Missä on tulostin? Entä lounaspaikka? Mitä mä täällä teen? Kuka sä olet? Missä on kaikki kahvikupit? En muista kenenkään nimiä! Ja kun saman tyypin on tavannut muutamaan kertaan, ei kehtaa enää edes kysyä. Pitää vaan epämääräisesti kutsua häntä hey there, hey youuu ja yrittää googlata ja toivoa että tyyppi on LinkedInissä. Afganistanissa nimien muistaminen on normaalia vaikeampaa, koska ihmisillä on usein todella pitkiä ja (minulle) vaikeita nimiä.

Aloitan työt YK:lla, joka on ollut yksi unelmistani aika pienestä asti. Opiskelin kansainvälisiä suhteita ja olen ollut jo pitkään kiinnostunut naisten oikeuksista ja tasa-arvoasioista, ja nyt saan tehdä sitä ihan työkseni ja siitä maksetaan palkkaa. Ja YK:lla! Kuvittelin aina, että ura YK:lla on mahdollista vasta paljon vanhempana, mutta näinhän tässä kävi. Ensimmänen työpäivä on ensi viikolla, ja vietin kolme päivää tällä viikolla Genevessä työhön liittyvissä tapaamisissa. Geneve on nätti ja paljon pienempi, kuin mitä odotin.

Geneven beach aurinkolasieni läpi kuvattuna.

En tiedä mikä tämä juttu on ja mistä se kumpuaa, mutta aina kun jotain tosi siistiä tapahtuu minulle, ajattelen aina että a) en voi olla niin onnekas, liian hyvää ollakseen totta ja/tai b) nyt kun jotain näin hyvää tapahtuu, jotain pahaa varmasti tapahtuu pian. Jostain syystä minun on vaikea nauttia isoista onnenpotkuista ja hyvistä asioista täysillä, vaikka olisin ne itse ansainnut. Ajattelen, että kyseessä on plus-miinuspeli: jos siinä menee ihan hirveästi plussalle, niin kohta tulee miinusta. Mistäköhän tämä johtuu? Olen siis todella iloinen ja innoissani uudesta työstä, mutta silti ajattelen, ettei se ikään kuin voi olla totta näin. Toivon pian uskovani, että tämä on ihan hyvä näin ja mitään pahaa ei tarvitse tapahtua kompensoimaan kaikkea elämän hyvää. Ehkä kaikki hyvä voikin olla vain hyvää?

Vanhoja kuskeja ja alasrullattavia auton ikkunoita tulee myös ikävä.

Olen miettinyt tätä jonkin aikaa, ja tänään tajusin, että se "jotain pahaa" on kuitenkin jo jotenkin mukana tässä ratkaisussa. Kun aloitan uuden työn, jota olen halunnut jo pitkään, minun piti jättää nykyinen mukava työpaikka ja ihanat tyypit siellä. Minun piti jättää kotini, josta pidin paljon, ja kaikki kämppikseni siellä. En näe enää nykyisen majataloni kolmea koiraa tai mukavia ovimiehiä. Minun pitää jättää suuri osa vapauksistani, koska uudessa työpaikassa on kireät turvajärjestelyt. Olen nyt myös enemmän hyökkäysten kohde edustaessani kansainvälistä yhteisöä näkyvämmin kuin ennen. Mutta niinhän se menee, ei kai mitään täysin loistoa voi saada ilman joitain uhrauksiakin.

Ensi viikolla: taas uusi koti, uusi työ ja uusi elämä Kabulissa. Aika hullua mutta jännääkin.

Lamppu Kabulin keilahallissa, tätäkin tulee ikävä. <3