Tulin juuri Suomeen, jossa vietämme lomaa koko perheen kanssa mökilläni kaksi viikkoa. Siskoni tulevat Lontoosta ja Reykjavikista, ja koko perhe on koolla. Näin tapahtuu yleensä vain korkeintaan kaksi kertaa vuodessa.
Vietin viime viikolla iltaa georgialaisten kavereiden kanssa khachapurista (maailman paras juustoleipä!) nauttien yhdessä Tbilisin ihanimmista ravintoloista. Muistelimme lapsuuttamme, joka oli heillä vähän erilaista 90-luvun neuvostovaikutteisessa Georgiassa. He muistelivat, ettei sähköä ja vettä aina ollut. Kun kyselin, mikseivät he osaa uida, kuulemma siihen aikaan kaikki uimahallien altaat olivat sähkön puutteen takia jääkylmiä, eikä koulussa opeteltu uintia. Vanhemmilla oli aika paljon murheita ja käytännön huolia, eikä ollut aikaa viedä lapsia järvelle opettelemaan.
Yksi asia oli kuitenkin sama kaikkien meidän lapsuudessa. Nostalgioimme aikaa, jolloin ei ollut älypuhelimia ja olimme kaikessa enemmän läsnä. Minua ärsyttää (kuten monia muitakin) nykyään se, että puhelimet keskeyttävät aika lailla kaiken tekemisen. Ruokailun, kahvittelun, saunomisen, grillaamisen, elokuvien katselemisen, lautapelien pelaamisen. 90-luvulla pelaaminen ja jutteleminen olivat aika erilaisia kokemuksia.
Ja myönnän tietenkin ensimmäisenä, että oma tapani tarkastella kännykkää muun tekemisen aikana on hyvin ärsyttävä. Haluan siitä eroon. Mottoni on jo jonkin aikaa ollut - how you do anything is how you do everything. Onnelisuus tulee läsnäolosta, siis oikeasta hetkessä olemisesta ja kaiken vastaanottamisesta sellaisena, kuin se on. Tätä pitää nykyään aika tietoisesti harjoitella. Jooga ja meditaatio kehittävät tätä taitoa, mutta arjen pienillä muutoksilla voi myös vaikuttaa.
Niinpä ehdotin perheelle, josko tekisimme kännykkäsopimuksen - kaikkien kännykät kerätään purkkiin aamuyhdeksästä iltayhdeksään, ja ne saa ottaa sieltä vain, jos puhelin soi. Mielestäni nerokas idea, mutta kannatus oli vaihtelevaa. Yksi kokee, ettei hänellä ole ongelmaa, joten tarvetta sääntöön ei ole. Toinen nojaa siihen, että sosiaalisessa mediassa roikkuminen on työn kannalta välttämätöntä. Siskoni 9-vuotias tytär oli ajatuksesta innoissaan.
Katsotaan, miten käy! Ei ole varmaan itsellenikään helppoa, mutta varmasti ihan hauska back to the 90s kokeilu.
Vietin viime viikolla iltaa georgialaisten kavereiden kanssa khachapurista (maailman paras juustoleipä!) nauttien yhdessä Tbilisin ihanimmista ravintoloista. Muistelimme lapsuuttamme, joka oli heillä vähän erilaista 90-luvun neuvostovaikutteisessa Georgiassa. He muistelivat, ettei sähköä ja vettä aina ollut. Kun kyselin, mikseivät he osaa uida, kuulemma siihen aikaan kaikki uimahallien altaat olivat sähkön puutteen takia jääkylmiä, eikä koulussa opeteltu uintia. Vanhemmilla oli aika paljon murheita ja käytännön huolia, eikä ollut aikaa viedä lapsia järvelle opettelemaan.
Yksi asia oli kuitenkin sama kaikkien meidän lapsuudessa. Nostalgioimme aikaa, jolloin ei ollut älypuhelimia ja olimme kaikessa enemmän läsnä. Minua ärsyttää (kuten monia muitakin) nykyään se, että puhelimet keskeyttävät aika lailla kaiken tekemisen. Ruokailun, kahvittelun, saunomisen, grillaamisen, elokuvien katselemisen, lautapelien pelaamisen. 90-luvulla pelaaminen ja jutteleminen olivat aika erilaisia kokemuksia.
Ja myönnän tietenkin ensimmäisenä, että oma tapani tarkastella kännykkää muun tekemisen aikana on hyvin ärsyttävä. Haluan siitä eroon. Mottoni on jo jonkin aikaa ollut - how you do anything is how you do everything. Onnelisuus tulee läsnäolosta, siis oikeasta hetkessä olemisesta ja kaiken vastaanottamisesta sellaisena, kuin se on. Tätä pitää nykyään aika tietoisesti harjoitella. Jooga ja meditaatio kehittävät tätä taitoa, mutta arjen pienillä muutoksilla voi myös vaikuttaa.
Niinpä ehdotin perheelle, josko tekisimme kännykkäsopimuksen - kaikkien kännykät kerätään purkkiin aamuyhdeksästä iltayhdeksään, ja ne saa ottaa sieltä vain, jos puhelin soi. Mielestäni nerokas idea, mutta kannatus oli vaihtelevaa. Yksi kokee, ettei hänellä ole ongelmaa, joten tarvetta sääntöön ei ole. Toinen nojaa siihen, että sosiaalisessa mediassa roikkuminen on työn kannalta välttämätöntä. Siskoni 9-vuotias tytär oli ajatuksesta innoissaan.
Katsotaan, miten käy! Ei ole varmaan itsellenikään helppoa, mutta varmasti ihan hauska back to the 90s kokeilu.
Moikka! Turussahan on nykyään georgialainen ravintola, en tiedä sopiiko sun blogin teemaan mutta olisi hauska saada vertaileva postaus siitä maistuuko ruoka aidon georgialaiselta :D Sieltä saa juuri tuota mainitsemaasi juustoleipää!
ReplyDeleteHaha, joo! Just kävelin siitä ohi, näyttää kivalta! Mutta kun olen Turussa haluan ainoastaan syödä Tintån pizzoja! :D
DeleteJos joku siellä miettii, miten tässä kävi, niin ei hyvin. Tai no jotain edistystä, sillä kännykkää ei räplätty ihan KOKO AJAN, mutta niistä ei myöskään haluttu kollektiivisesti luopua. Kiintymyksiä.
ReplyDelete