Vuosi nuoruudestani

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun saavuin ensimmäistä kertaa Afganistaniin. Muistan sen päivän aika hyvin: epäröin siskolleni vielä Lontoon lentokentällä, että onkohan tässä järkeä ja kannataakohan mennä. Lentokoneessa heräsin Afganistanin vuorien yllä - sitä näkyä en unohda ikinä. Olin aivan paniikissa Kabulin lentokentällä, enkä tiennyt missä on parkkipaikka. Pelkäsin, onko kukaan vastassa. Olihan siellä onneksi Fawad-kuski firman logo paperissa, ja kivi vierähti sydämeltä. Lentokentällä vastaani käveli ensimmäistä kertaa elämässäni burkaan pukeutunut nainen, säikähdin näkyä. Se oli niin outoa - olin lukenut Afganistanista uutisissa ja yliopistossa, ja oli vaikea tajuta, että olin nyt siellä.

Afganistanin yllä, Day 1.

Kavereita ja varjoja.

Markkinoilla.

Ensimmäinen Afganistanin blogipostaukseni oli bileistä, joihin minut oli kutsuttu heti ensimmäisenä iltana. Ihan hullua, että siitä on muka vuosi. Muistan sen illan todella hyvin, muistan ihmiset, joita oli siellä, juttuja, joista puhuttiin. Minulle mm. sanottiin, ettei täällä voi kävellä kadulla tai mennä ostaan vihanneksia kaupasta, koska "tämä ei ole Eurooppa". No, aika hyvin silti pääsin vuoden aikana näkemään ja kokemaan paikkoja, kävelemään siellä ja täällä pitkin kaupunkia päivällä ja aamuyöllä, ostamaan leipää, vihanneksia, leijoja, astioita, vaatteita ja kaikkea muuta kaunista.

Vuoteen on mahtunut aika paljon. Olen vaihtanut työpaikkaa ja toteuttanut pitkäaikaisen unelmani urasta YK:lla. Olen tehnyt koko vuoden myös viestintään liittyviä hommia, vaikka en ole päivääkään opiskellut alaa yliopistossa. Eeva Kolu kirjoitti muuten juuri erittäin hienon blogipostauksen koulutuksesta ja ammateista ja elämän valinnoista. Hän myös toteaa, että Suomessa elää melko vahvana ajatus, että ihmisten pitäisi aina valmistua johonkin tiettyyn ammattiin, esim. toimittajan pitäisi opiskella jotain mediaan tai kirjoittamiseen liittyvää tai kääntäjien nimenomaan kääntämistä. Oma juttu voi löytyä niin monilla muillakin tavoilla, monet asiat voi oppia työtä tekemällä ja verkostoituminen on tärkeää - sen olen huomannut myös tänä vuonna.

Kaunis iltapäivä helmikuussa.

Vanhassa toimistossani. Tykkäsin violeteista seinistä. Fanitan myös noita uuni-lämmittimiä, niissä on tunnelmaa ja hyvät savun aromit.

Afganistanin vuoden aikana olen tavannut monia aivan mahtavia ja mielenkiintoisia tyyppejä, solminut uusia ystävyyssuhteita, oppinut aivan mielettömästi työmaailmasta, käynyt afgaaniystävien häissä, ollut mukana lukemattomissa mielenkiintoisissa ja ärsyttävissä keskusteluissa, pelännyt itsemurhaiskuja, saanut elämäni ensimmäisen oman kylppärini, kävellyt burka päällä, hiihtänyt Bamyanin maakunnassa, tavannut afgaanipopparin, matkustanut Afganistanin sisällä ja muualla. En voi edes muistaa, mitä kaikkea on tapahtunut, mutta onneksi on tämä blogi, josta voi välillä käydä tarkistamassa.

Kiitos sinulle, että olet täällä mukana jutuissa ja lukemassa. Toinen vuosi Kabulin postinumerossa 1001 alkaa än yy tee NYT.