Rutiineja

Kirjoitan tätä Istanbulin lentokentällä matkalla takaisin Kabuliin yli kolmen viikon Suomen loman jälkeen. Onnekseni huomaan, että menen mielelläni taas takaisin. En tiedä kuinka mones kymmenes kerta tämä on kun lennän takaisin Hamid Karzai International Airportille, mutta joka kerta onneksi fiilikset ovat olleet jotakuinkin samat. 

Matkalla Kabulin lentokentältä kotiin.

Kiva päästä takaisin töihin tekemään juttuja, joita rakastan. Kabulissa on kavereita, ihanat rutiinini kuten Greyn anatomian katseleminen ja teen litkiminen sohvallani, paha musta Nescafe Gold -kahvi työpöytäni ääressä joka aamu, kookoskeksit, espanjantunnit, aamusmoothiet, torstaibileet, ministeriötapaamiset, ystävien kanssa kahvittelu 10 minuutin suunnitteluajalla, jokapäiväinen urheilu - joogaa, Insanitya, kuntopiiriä, juoksua, uintia, tennistä, jotain.

Hangossa oli ihanaa, yksi lempparikaupungeistani ikinä.

Kabul on Kabul - kaupunkini, jossa meri ei kimmellä ja hanavettä ei voi juoda. Se on ollut kotini yli kolmen vuoden ajan ja sinne on kiva palata, vaikkei se olekaan tietysti yhtä siisti ja helppo ja mukava kuin Turun kotini. Turussa on sentään rakas äitini, jokiranta, kirjasto, Anniskelukahvila Tiirikkala, Tintån pizzat, Ruissalo, Cafe Art, Portsan puutalot.

Varför Paris, vi har ju Åbo.

Lennän muuten Turkish Airwaysilla melkein joka kerta, kun lennän jonnekin. Istanbulin lentokenttä ei lämmitä kovin sydäntäni, mutta rutiinini täälläkin on aina sama - pystytän leirini italialaiseen Carluccios-ravintolaan, juon muutaman lasin viiniä, syön ehkä pastaa tai pizzaa, teen työjuttuja. Viiden tunnin layover kuluu siinä.

Turkish Airlinesilla muuten ärsyttää se, että ihan JOKAIKINEN kerta kasvisateriani on tämä SAMA munakoisotomaattiriisi. Siis aina. Lennän siis noin neljä kertaa joka toinen kuukausi. Enkä edes pidä munakoisosta tai edes hirveästi riisistä. Tiedän, aika iso #firstworldproblem, mutta olipahan pakko avautua. Eikö Turkish Airlines osaa kokata mitään muuta kasvisateriaa kuin munakoisoa?! Miksi, oi miksi?

Ateriani 1:

Munakoisoa.

Ateriani 2, sama päivä, jatkolento:

Lisää munakoisoa!?

Munakoisoärsytys on hyvin tyypillinen firstworldproblem, joka ärsyttää vielä enemmän, kun ottaa asioihin vähän etäisyyttä ja miettii, mikä oikeasti on raivostuttavaa ja ärsyttävää tässä maailmassa.

Kabul on taas kokenut kovia tällä viikolla. Kabulin amerikkalaiseen yliopistoon hyökättiin keskiviikkona ja ainakin 16 ihmistä kuoli - opiskelijoita, opettajia, vartijoita. Mikään terroristijärjestö ei ole vielä ilmoittaunut tekijäksi. Ei tätäkään iskua voi selittää millään järjellä. Kaikki kuolleet ovat afgaaneja, jotka halusivat opiskella rauhassa, tulla joksikin, tehdä töitä tulevaisuudessa, elää perheidensä kanssa. 

Iskussa kuollut professori on hyvän ystäväni kaveri. Professorilla oli monia mahdollisuuksia muuttaa pois Afganistanista ja opiskella ja opettaa maailman huippuyliopistoissa, mutta hän halusi jäädä Afganistaniin ja rakentaa maalle parempaa tulevaisuutta. Hyökkääjät ampuivat häntä päähän ja rintaan kun hän suojeli oppilaitaan luokkahuoneessa. Hän jää monien mieliin ja sydämiin sankarina. Sellainenhan hän oli. Mutta silti: hän on poissa, koska hän päätti jäädä. Afganistan on kaukana turvallisesta maasta, jona monet länsimaat jo sitä pitävät.

Palaan aamulla Kabuliin ehkä pienessä krapulassa ja suuressa väsymyksessä ja alan tehdä asioita, kuten aina teen asioita. Juon mustan Nescafen, vaihdan kuulumisia kollegoideni kanssa, näpyttelen koneella, ahdistun sadoista vastaamattomista sähköposteista, tapaan vanhan ystäväni hotellissa, suunnittelen tulevaa, kokkaan linssikeiton, tuuletan taloni. Elämää ja sellaista.